Elokuvan ensimmäiset vuosikymmenet olivat äänettömiä. Puhetta ei kuultu valkokankaalta, mutta salongit eivät silti olleet hiljaisia, sillä näytöksiin kuului lähes aina elävä musiikki. Mykkäelokuvan aikakausi kesti 1890-luvulta 1920-luvun loppuun, ja sen aikana syntyi suuri osa siitä elokuvakerronnan kielestä, jota käytetään yhä.
Tässä kirjoituksessa katsomme, miten tarinat kerrottiin ilman ääntä ja miksi aikakauden elokuviin kannattaa tutustua vielä tänäänkin.
Liikkuvan kuvan synty
Veljekset Auguste ja Louis Lumière järjestivät Pariisissa vuonna 1895 yleisölle maksullisen elokuvanäytöksen, jota pidetään usein elokuvateatterin alkuna. Ensimmäiset filmit olivat lyhyitä, vain noin minuutin mittaisia otoksia arkielämästä, kuten junan saapumisesta asemalle tai työläisten lähtemisestä tehtaalta.
Pian elokuvantekijät huomasivat, että liikkuvalla kuvalla voi kertoa myös tarinoita. Ranskalainen Georges Méliès käytti filmitemppuja ja lavastusta tavalla, joka teki hänen elokuvistaan satumaisia. Elokuvat pitenivät, ja kerronnasta tuli monipuolisempaa.
Kuvan, eleiden ja välitekstien kieli
Koska repliikkejä ei kuultu, tarina kerrottiin kuvan, näyttelemisen ja leikkauksen avulla. Välitekstit eli kuvien väliin leikatut tekstiruudut kertoivat tärkeimmät repliikit ja juonen käänteet. Näyttelijöiden ilmeet ja eleet olivat usein suurempia kuin myöhemmissä elokuvissa, koska tunteiden piti välittyä ilman sanoja.
Monet nykyelokuvan perustekniikat, kuten lähikuva, rinnakkaisleikkaus ja kameran liikkeet, kehittyivät juuri tällä aikakaudella. Neuvostoliittolainen Sergei Eisenstein tutki montaasia eli kuvien yhdistelemistä merkityksen luomiseksi, ja hänen Panssarilaiva Potemkin -elokuvaansa analysoidaan yhä elokuvakouluissa.
Koomikot ja ekspressionistit
Mykkäelokuvan tunnetuimpia tähtiä olivat koomikot, kuten Charlie Chaplin, Buster Keaton ja Harold Lloyd. Heidän fyysinen komiikkansa toimii edelleen, koska se ei ole sidottu kieleen. Chaplinin kulkurihahmo on yksi elokuvahistorian tunnistettavimmista hahmoista.
Saksassa syntyi ekspressionistinen elokuva, jossa vinot lavasteet, voimakkaat varjot ja unenomainen tunnelma kuvasivat henkilöiden mielenmaisemaa. F. W. Murnaun Nosferatu ja Fritz Langin Metropolis ovat aikakauden klassikoita, joiden kuvasto näkyy yhä kauhu- ja tieteiselokuvissa.
Musiikki täytti hiljaisuuden
Mykkäelokuvanäytöksissä soitti pianisti, urkuri tai suuremmissa teattereissa jopa kokonainen orkesteri. Musiikki rakensi tunnelmaa ja kertoi katsojalle, milloin oli syytä jännittää tai nauraa. Tästä perinteestä kasvoi myöhemmin koko elokuvamusiikin taide.
Äänielokuvan läpimurto 1920-luvun lopulla, erityisesti vuonna 1927 ensi-iltansa saanut Jazzlaulaja, muutti alan nopeasti. Muutamassa vuodessa mykkäelokuva jäi historiaan, ja osa sen tähdistä ei koskaan sopeutunut uuteen aikaan.
Miksi mykkäelokuvia kannattaa katsoa nyt
Mykkäelokuva vaatii katsojalta hieman totuttelua, mutta palkitsee. Kun puhetta ei ole, huomio kiinnittyy kuvaan, rytmiin ja näyttelijöiden ilmaisuun. Monet aikakauden elokuvat on restauroitu ja varustettu uudella musiikilla, ja niitä esitetään välillä myös elävän musiikin säestyksellä. Jos klassikkoelokuvat kiinnostavat, mykkäelokuva on luonteva paikka aloittaa matka elokuvan juurille.